kuplamuoviin kietoutuneena

Kirjoitin aiemmin käsikirjoittajan ammattitaudeista. Olen aina ajatellut paljon. Tällä tarkoitan sitä, että pyöritän ajatuksia päässäni. Nykyhetkessä pysyminen on minulle vaikeaa, sillä harpon helposti tulevaan tai muistelen samaan aikaan menneitä, elän muistojen ja haaveiden kerrostumien keskellä. Tänä syksynä olen pakottanut itseni lopettamaan ajatusten kierteen, koska se on monesti vahingollinen. Erityisesti silloin, kun ajattelen jotain, jolle en sinänsä voi tehdä mitään, tai jolle en voi tehdä mitään juuri silloin. “Joet tulvimaan itke.” Olen piirtänyt kartalle useita kuohuvia koskia, joita on olevinaan mahdoton ylittää. Joenuomat syntyvät sinne missä niitä ei ennen ollut, eikä ole ehkä nytkään, eikä minun ainakaan tarvitse miettiä miten niistä pääsee yli ennen kuin seison joen rannalla. Siellä saattaa olla silta tai soutaja, tai virtaa ei ehkä ole ollenkaan.

Oikeassa elämässä ajatusten määrä on siis helposti ongelma. On se työssäkin, silloin kun pyöritän päässäni jotain triviaalia. (Alitajunta saa minut yleensä näkemään työunia pari ensimmäistä viikkoa uudessa työpaikassa aloittamisen jälkeen - ja muulloinkin, viime viikollakin kävin keskusteluja esimieheni kanssa ja viime yönä unissani oli kauan sitten kadonnut pomoni.) Tai sanotaanko näin, että ongelma se on silloin, kun työ on triviaalia eikä vaadi suuria pohdintoja. Isossa käsikirjoitusprosessissa se on onni. Tiedän, että paljon tästäkin työstä tehdään puhtaasti istumalihaksilla ja kirjoittamalla, olen myös kokenut sen miten unen ja valveen rajalla (tai jopa unessa) asiat loksahtavat kohdalleen ja aamulla voi nousta kirjoittamaan yksinkertaisen ja helpon ratkaisun johonkin, jonka ei ehkä tiennyt olevan ongelma, mutta jota ei enää osaa nähdä toisin.

Tämä on pohdintaa siitä, haluaisinko päästä eroon ominaisuudesta, joka vaikeuttaa elämääni mutta toisaalta mahdollistaa minulle tämän rakkaan ammatin harjoittamisen. Ei, en haluaisi päästä eroon, mutta haluaisin hallita ja sitä harjoittelen.

Näissä kuvitteellisissa asioissa on tietysti se hyvä puoli, että voin kääntää ne miten päin tahansa. Minä voin laittaa henkilöni riemuitsemaan tai kärsimään, selviämään vastoinkäymisistä olkia kohauttaen tai saada heidän tasapainonsa järkkymään jonkin toisille yhdentekevän asian takia. Elämässä taas tapahtuu paljon merkityksetöntä, tai vähintään ohimenevää, joka ei ansaitse analysointia. Eivät merkityksellisetkään asiat välttämättä vaadi järjetöntä järkeistämistä.

Toimintatapa on vuosien varrella tullut vaan niin kovin tutuksi. Harjaan hampaita ja pohdin kylpyhuoneen tuoksuja, eksyn ajatuksiin ihmisestä, mietin kohdataanko enää ikinä ja mitä sitten, mitä tapahtuikaan viimeksi ja sen jälkeen… Ajaudun helposti yhdestä epävarmuudesta toiseen ja koko elämä on pelkkää epäonnistumisten kimaraa. Ei siis kovinkaan positiivista. Sitten siirryn jälleen tulevaan ja mietin miten voin välttää vastaavat tilanteet, mutta pelko on jo siirtynyt niihinkin.

Mutta kaiken tämän tuttuus on myös turvallista. Ainahan se on mennyt näin, näin se tulee myös menemään. Aivan kuin muutos ei olisi millään mahdollista.

On se mahdollista. Joskus se on hyvin vaikeaa, joskus helpompaa. Uhrin rooli kun on passiivisuudessaan petollinen. Tekemättömyys poistaa epäonnistumisen pelon, mutta ei se kyllä onnelliseksi tee.

Olen valjastanut ajatuskapasiteettini uuden maailman luomiseen. Se on vielä ihan alkuvaiheissaan, nyt haistelen ja tutkin, olen jälleen silmät auki ja mietin mielenkiintoisia aiheita, ihmisiä, näkökulmaa. Kevättalvella kehittelin yhtä elokuvaideaa (tai kehittelen tässä sivussa edelleen), mutta muuten kokonaisuuden keksimisestä on aikaa. Viimeisimmät ovat itse asiassa tulleet itseni ulkopuolelta, joten tällainen omaehtoinen kuulostelu on hyvin vapauttavaa. Noin ylipäänsä se saa suhtautumaan elämään ja olemiseen positiivisemmin, koska jokainen asia on mahdollisuus, josta voi aueta vaikka minkälaisia uria.

Ammatillisesti olen siis kutkuttavassa tilanteessa. Entä elämässäni? Ne kaksihan minun on jälleen opeteltava erottelemaan.

Itku on yhä herkässä, erityisesti huonosti nukutun yön jälkeen. Suhtaudun asioihin edelleen helposti kiukkuisesti ja/tai pessimisesti, mutta saadessani itseni kiinni moisesta, yritän löytää positiivista näkökulmaa. Koitan ottaa rennosti ja antaa toisten asioiden vain olla. Annan ajatusteni lentää tiettyyn rajaan asti, mutta yritän eriyttää ne todellisuudesta ja elää elämää sellaisena kuin se tulee.

Alan olla tietoinen siitä, että ulkopuolinen näkökulma tekisi hyvää, mutta sen aika ei ole juuri nyt.

Syön suklaata ja katson Good Wife -sarjaa. Annan aamujen venyä, erityisesti vapaapäivinä, mutta perjantaina tein jonkinlaisen ennätyksen, kun ymmärsin aamutoimiin kuluneen kaksi tuntia. Suunnittelen järjestyksen muuttamista jälleen kerran. Yritän muistaa, että se mikä minulle on normaalia ja tavallista ei tarkoita että se olisi hyvä tapa elää. Jos on elänyt jatkuvasti “poikkeustilassa”, tulee siitä jossain vaiheessa “perustila”. Tuttuus turruttaa. Ei asioiden tai olosuhteiden tarvitse muuttua, minäkin voin. (Mutta miten vaivatonta on syyttää kaikkea mahdollista ulkopuolellani.) Etsin pieniä onnen ja tyytyväisyyden hetkiä, kuinka pieniä tahansa (hyvä kahvi, lämmin suihku, pehmeät lakanat, puhdas koti, minun kaupunkini, hymy, kaunis kappale) ja monistan niitä. Ja etsin uusia.

Pysäyttävä hetki tänä syksynä oli se, kun minulta kysyttiin mitä teen ollessani onnellinen. (Sinänsä kompa, eihän silloin tarvitse tehdä mitään erityistä, mutta syytä olisi oppia juhlimaan onnistumisia, poksauttamaan skumppapullo auki tarvittaessa tai ostamaan itsellensä kukkia.) Yhtä kaikki en osannut vastata. Jos mietin viime kesän hienoimpia hetkiä, ei ollut väliä mitä tein, koska kaikki tuntui erityiseltä, minulle. Samat asiat tuntuisivat kenties nyt lauantain turhuuden täyttämiseltä. Minä kai kuitenkin, sinkkuihmisenä, elän erityisesti itseäni varten, joten merkityksellisyys olisi hyvästä. Elämässä on suoritettavia asioita (ihan hirveää riemua en ala repiä esimerkiksi hampaiden pesemisestä), mutta pelkkä suorittaminen tuo harvoin onnea. Ja koska kiitoksen tai kehujen saaminen on tässä maailmassa harvinaista, pitää muistaa onnitella ja kehua itseänsä. (Toisiakin kannattaa aina välillä kehaista, onnellisuus kun lisääntyy jaettaessa.)

Yksinkertaisuuksien kimaraa. Mutta voi itku, miten ne yksinkertaisuudet ovatkin yleensä kaikkein vaikeimpia.

Nyt on kuitenkin vapaapäivä. Pilvien lomasta näkyy sinistä taivasta, swing soi, olo on letkeä.

Jonkinlainen itsesuojeluvaisto on kehittynyt näiden nettikirjoitustenkin suhteen, mikä lienee toisinaan hyvä. Tämä syksy on ollut monella tavalla surullinen ja siksi en olekaan tänne kirjoittanut. Yritän olla analysoimatta liikaa, mikä on minulle silkka mahdottomuus.

Eilen oli isänpäivä. Isäni kuoli reilu kaksi vuotta sitten. Siitäkään en tänne kirjoittanut, en suoraan, sivulauseessa vain. Isä oli jo pitkään ollut sairas, mutta kuolema oli silti brutaali yllätys. Kierre oli kestänyt nelisen vuotta, jona aikana isä luisui pikku hiljaa alemmas ja alemmas, jolloin uutiset yleensä olivat vain huonoja ja takapakit pysyviä. Sairautta oli sekä henkistä että fyysistä, molemmat ruokkivat toisiaan ja muistan, että isää oli vaikea miellyttää, mikään ei ollut ikinä hyvin ja mahdollisuudetkin rajalliset. Toki jälkikäteen olen ajatellut, että olisin voinut tehdä niin tai näin, mutta minä yritin ja tulin tarpeeksi monta kertaa torjutuksi. Siitä huolimatta opiskellessani kilometrien päässä näin isääni useammin kuin monia hyviä ystäviäni.

Isän kuolema oli ensimmäinen minun kohdalleni osunut läheisen menetys, jonka muistan. Isovanhemmat nukkuivat varhain pois ja vaikka muistan itkeneeni viisivuotiaana naapurin tytön kuolemaa, ei minulla ollut mitään käsitystä surusta. Eikä ole oikein vieläkään. Kävimme katsomassa isää sairaalan kappelissa. Istuin autossa pihalla ja hoin pääni sisällä “haetaan isä pois sieltä, viedään isä kotiin” samaan aikaan tiedostaen ajatuksen järjettömyyden (ja osittain universaaliuden). Olen onnellinen, että näin ruumiin, koska se kuitenkin konkretisoi asian tehokkaammin kuin mikään sen jälkeen. Kutsut, värssyt, virret, hautajaiset, ne olivat osa outoa rituaalia johon osallistuin. Minä itkin, varmaan eniten meidän perheestä, itkin kun luin muistolauseita, itkin valitessani musiikkeja, itkin ajaessani autolla isän viimeistä muuttokuormaa, itkin, itkin, itkin. Palasin arkeen, enkä juurikaan itkenyt julkisesti, sulkeuduin vessoihin kyynelehtimään, tai pyyhin vaivihkaa silmäni koskettavan elokuvan päätteeksi puolihämärässä luokkahuoneessa.

En ole ikinä itkenyt niin paljon. Enkä ole ikinä itkenyt enempää kuin tänä syksynä.

En voi valehdella, etteikö isän kuolema olisi jollain tavalla ollut helpotus. Kierre oli jo näkyvissä ja sairaalan käytävät kovin tuttuja. Mutta se ei lopulta vapauttanut pelosta eikä syyllisyydestä, enkä ole osannut antaa itselleni anteeksi. Kaikesta huolimatta minun isäni uskoi minuun, kohteli minua tasa-arvoisesti, antoi vapauden unelmoida ja tavoitella ihan mitä tahansa halusin. Haluan uskoa, että isäni oli ylpeä minusta, vaikka niin monta saavutusta jäi häneltä näkemättä. Isäni osoitti kiintymyksensä teoillaan, ja oli hänelle varmasti suuri kolaus, kun hän ei voinut enää tehdä niin. Isälle minä puhuin asiat oikein, kotoa pois muuttaneena, autossa matkalla bussipysäkiltä kotiin äidin luo, silloin kun he olivat vielä yhdessä. Ja myöhemminkin, vain hiljaisuuden täyttämisen ilosta minä puhuin asioita, kerroin kuulumisia ja sattumuksia, tahdoin tuoda tavallisen arjen luo. Viimeisenä kesänä isä pyysi minua ja äiti riitelemään hänen kuultensa. Minä silloin ihmettelin, mutta nyt ymmärrän, miten vähän todellisia tunteita hän varmaankin näki ja koki niissä olosuhteissa. Itsekin sorruin hyssyttelyyn, jonka tarkoituksena oli vähintään yhtä paljon tyynnytellä minua kuin häntä.

Minä ehdin sanoa kaikkein tärkeimmät isän viimeisenä viikkona sairaalassa. Minä istuin ja puhuin, yrittäen kerrankin olla kiertelemättä, koska suoria rakkaudentunnustuksia tässä perheessä ei tunneta. Kaikessa vaativuudessaankin minun isäni oli minulle rakas ja olisin niin halunnut suoda hänelle vielä hyviä ja terveitä vuosia.

Onnellisuus oli vanhemmilleni hyvin vaativaa. Sieltä minä olen mallini oppinut, enkä näinä vuosina ole päässyt pyristelemään siitä pois.

Minä katson perhettäni, joka ei isän kuoltua liittynyt yhtään sen tiukemmin yhtään tai ajautunut yhtään sen etäämmälle. Isä kuoli, se siitä, elämä ja tämä kummallisuus jatkuu. Minä elän perheessä, jossa minä en voi koskaan olla väsynyt, koska sitä ei ole diagnosoitu, minun tehtäväni on jaksaa ja olla läsnä niille ihmisille, joita sairaus on tavalla tai toisella verottanut. En kehu, oma elämänikään ei ole täydellistä, ei olisi ilman perhettäkään, mutta näköalattomien ihmisten seura saa minut voimaan pahoin. Rajojen laittaminen on silti äärettömän vaikeaa, sanoinko jo että me emme puhu, me ehkä riitelemme samoista asioista vuodesta toiseen, mutta me emme puhu.

Ja kun omassa elämässäni yritän tehdä jotain toisin ja epäonnistun, etsiydyn niin kovin helposti takaisin vanhoihin kaavoihin. Ehkä siksi minä nyt itken, kun en koskaan aiemmin uskaltanut. Kun minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin olla vihainen, koska tiesin kiukun kantavan vaikeiden hetkien yli, etten itkenyt, ärhentelin vain ja työnsin ihmisiä pois luotani, olin vahva, koska jonkun piti olla, ja ihan liian pienestä pitäen minä luulin, että minun pitää olla se.

Mutta olen väsynyt suruunkin. Minä haluaisin, että minulla olisi hyvä olla. Hetkittäin tavoitan sen, kunnes jokin mitättömän pieni asia syöksee minut pois tasapainosta. Se, mikä näennäisesti saa minut itkemään, ei ole syy. Ei saa olla syy. Ja minä vihaan sitä, että näytän tunteitani julkisesti, etten saa itselleni kasattua kuorta, etten pysty sulkemaan tunteita pois. Edistystä, saattaisi joku sanoa, mutta ihan helvetin inhottavaa. Ja niin kovin uuvuttavaa.

Minä en ole yksin. Tiedän sen ja olen siitä kiitollinen. Moni on tänä syksynä saanut näitä tunteita kanssani todistaa, moni on ollut läsnä. Se on hyvä, koska käperryn herkästi itseeni ja jään pyörittelemään samoja asioita tunnista ja päivästä toiseen.

Olen peruspositiivinen ihminen. Tämä on vain vaihe. Toivottavasti on. En ole lohduton, vain niin kovin surullinen ja itkuinen. Enkä jaksa tehdä pitäisi-listaa (ulkoile, urheile, syö oikein, nuku tarpeeksi mutta älä liikaa, nämä minä tiedän), monesta asiasta saan vielä iloakin päivittäin, ja montaa asiaa teen niissä rajoissa, joissa jaksan.

Vuosien varrella olen oppinut hyväksymään rajani ja joskus jopa iloitsemaan niistä. Tänä syksynä niihin törmääminen tekee kipeää. On siis joko lakattava törmäämästä tai siirrettävä niitä. En jaksa miettiä, kumpi olisi helpompaa tai miten se olisi edes mahdollista. Minä käyn niistämässä nenäni ja irvistämässä käsittämättömän rumalle peilikuvalle (en todellakaan ole niitä ihmisiä, jotka osaavat itkeä kauniisti, vaikka olenkin kehittänyt taidon olla pilaamatta ripsivärejä kyynelillä), keitän kupin teetä, katson loppuun kesken jääneen sarjan jakson. Hetkeä myöhemmin ryömin sänkyyn ja menen nukkumaan enkä laita kelloa herättämään, koska unet lohduttavat.

Käsikirjoittajalla lienee monia ammattitauteja, henkisiä ja fyysisiä. Yksi niistä on yritys taivuttaa elämää draaman kaareen. Olen jo moneen kertaan todennut, etteivät asiat mene samoin todellisessa elämässä. Mielikuvituksen voimalla on helppo kehitellä milloin minkäkinlaisia skenaarioita, mutta yleensä elämä yllättää sekä positiivisessa että negatiivisessa. Ja jos haaveileminen toisinaan helpottaa elämää, etukäteen sureminen tekee siitä sietämätöntä.

Ja jos kaiken yrittää laittaa loogiseen järjestykseen, päätyy yleensä tavoittelemaan jotain, mitä ei välttämättä enää edes halua, mutta mieltä on olevinaan mahdoton muuttaa, koska kaikki siihenastinen on osoittanut tiettyyn suuntaan. Mietin jo, miten tätä voisi soveltaa käsikirjoittamiseen, miten antaa henkilöiden oikeasti tehdä päätöksiä, ilman että on ohjelmoinut heidät jo alusta asti tiettyyn suuntaan. Turha edes todeta, ettei oikeita ihmisiä voi ohjailla, tai voi, tiettyyn rajaan asti, mutta se ei yleensä ole sen arvoista, jos kyseessä ei ole enää mikään triviaali asia.

Elämä heittelee kierrepalloja. Anteeksi tämä anglismi, mutta kun se tuntuu juuri oikealta ilmaisulta. Sitä seisoo valokeilassa, kenties kuvitellen olevansa näyttämöllä, kunnes, kuten huonossa painajaisessa, eteen avautuukin pallokenttä, kädessä on maila, joka tuntuu käsittämättömän vieraalta ja sitten alkaa sataa palloja, jotka osuessaan tekevät kipeää, joiden välttely on naurettavan näköistä, mutta lyöminenkin on mahdotonta.

Kaipaan satuja, etenkin juuri ennen nukkumaanmenoa. Yhtenä iltana menin sänkyyn lukemaan kirjaa, joka oli “kevyttä naisten lukemistoa”. Sivuja oli jäljellä kolmisenkymmentä, ja ajattelin että tänään saan lukea tarinan sen onnelliseen loppuun. Kaiken ei tarvitse ratketa, kaiken ei päättyä hyvin, mutta positiiviseen kyllä, kiitos. Kunnes päähenkilön unelma-aviomies kuolee. Noin vain. Minä odotin, että se olisi ollut väärinkäsitys, ettei mies voi olla poissa, ettei tämä voi mennä näin. Mutta se meni juuri niin, ei niin kuin kirja, vaan kuten elämä. Loppu oli katkeransuloinen, mutta itkin silti koko loppukirjan ja vielä vähän sen jälkeenkin. Omaan elämääni se toi sillä hetkellä tarvittua perspektiiviä, kyyneleistä huolimatta, ehkä enemmänkin.

Minun on aina ollut vaikea tehdä eroa sen välillä, milloin on syytä sopeutua ja milloin todeta, ettei jokin ole minua varten. Kannan syyllisyyttä, jos alisuoriudun asioista, joita en oikeasti edes halua tehdä. Saatan hakata päätäni seinään, jonka en edes haluaisi sortuvan, koska tieni on jossain muualla. Milloin on järkevää antaa periksi? Mikä on minua, muuttumatonta ja mihin minulla on mahdollisuus vaikuttaa? En tiedä. Intuitio on tällä hetkellä kovin kaukana, minun on vaikea erottaa sitä siitä, mikä on pelkkää toiveajattelua. Eikä tällä hetkellä ole radikaalien ratkaisujen aika, juuri siksi että niissä olisi enemmän draamaa kuin totuutta.

Todelliset tunteet ovat vaikeita. Ehkä liiankin, minulle. Eikä kukaan muu voi kertoa minulle, miten minun tulisi elää elämääni. Mutta en myöskään pysty käsikirjoittamaan sitä. En hallitse tätä henkilökaartia, en heidän motiivejaan, tuskin omianikaan. Työ työnä, muu muuna. Olen itse sanonut noin ja olin enemmän kuin oikeassa. Minä elän tämän läpi, sillä ainoalla tavalla, jonka osaan.

Tunnevaje

Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva

Sinusta tuntuu että kukaan ei tyydytä rakkauden ja huolenpidon tarvettasi, ja luultavasti uskot ettei kukaan todella kuuntele eikä ymmärrä sinua. Saatat välttää rakkaussuhteita, suhteet jäävät lyhyeksi tai sitten suojaat itseäsi ihastumalla henkilöön joka ei ole saatavilla. Saatat ihastua kylmiin, torjuviin, pidättyviin ja vähän antaviin henkilöihin. Jokin heissä viehättää sinua. Suhteet päättyvät usein alkuhuuman ja kovien odotusten jälkeen karvaaseen pettymykseen. Ehkä suuri toiveesi siitä että kumppanisi muuttuisi ja vielä joskus voisi täyttää tarpeesi pitää sinut suhteessa kylmän kumppanin kanssa. Saatat odottaa, että rakastettusi pitäisi lukea ajatuksesi ja osaisi automaattisesti tyydyttää hellyyden ja läheisyyden tarpeesi. Sinulle ei ole ehkä tullut mieleesikään ilmaista tarvettasi, sen sijaan saatat vetäytyä tai loukkaantua jos toinen ei pysty täyttämään rakastetuksi tulemisen kaipuutasi. Toistuvat vaille jäämiset vahvistavat tunnelukkoa ja uskot entistä vahvemmin ettet koskaan löydä elämäsi kumppania ja ettet ikinä saa tarvitsemaasi rakkautta.

Tunne lukkosi

Keväällä ajattelin, että pitäisin tästä eteenpäin blogia enemmän professionaalilta pohjalta. Noudatetaan sitä ajatusta ja aloitetaan edes siltä puolelta. Työtehtäväni alkoivat yksinkertaisina, mutta ovat matkan varrella laajentuneet melkoisesti. On ollut helpotus tehdä töitä, etenkin nyt kun ne ovat lähempänä kirjoittamista kuin aiemmin, koska ei tarvitse liikaa miettiä. Omat hommat ovat siis olleet tauolla ja jossain vaiheessa niitäkin pitäisi tavoitella, mutta työt ovat vieneet aikaa ja energiaa, oli kesä ja kaikkea. Tulevan kuunkin viikonloput on jo melkein järjestään miehitetty, ja tässä kohtaa todella kadehdin niitä, jotka normaalin päivätyön ohella ehtivät ja jaksavat kirjoittaa. Eipä siinä, imen vaikutteita ja katselen maailmaa vähän toiselta kantilta. Työkaverit ovat kivoja ja töissä käyminen ei (muuttuvien tehtävienkään takia) ole muuttunut liian rutiininomaiseksi. Onhan matkalle mahtunut muutama työtilojen muutoskin, ja lisää seuraa.

Nyt kun ollaan tultu siihen, että systerillä on huomenna viimeinen työpäivä, tuntuu se jotenkin hassulta. Kukaan ei soita kotona sohvalla sairastavalle, että pitääkö kaupasta tuoda jotain saati omaehtoisesti osta herkkuja jääkaappiin. Otan kyllä mieluusti oman kaappitilani takaisin, mutta nyt pitäisi jaksaa järjestää. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että muutos tulee tapahtumaan ehkä joskus lokakuussa, sitä ennen systerin sänky todennäköisesti tönöttää keittiön nurkassa.

Ja ihanasti jäi avautumisen tarve pois keskusteltuani ystävän kanssa. Todettakoon tähän loppuun, että solmuja on, mutta niistä selvitään.

Ystäväni opiskelee elämäntaidon valmennusta ja olen toiminut muutaman kerran halukkaana koekaniinina. Ihmeitähän siinä ei sinänsä tehdä, mutta olen huomannut tapaamisten avanneen silmiäni toimimaan tavoin, jota olen muutenkin yrittänyt tavoitella.

Tänään on sunnuntai, virallinen vapaapäivä, mutta minun pitäisikin tehdä töitä. Ei liene yllättävää, että eksyin selvittelemään puoli vuotta rauhassa levännyttä paperipinoa. Sieltä löysin yhden tapaamisen muistiinpanot. Ystäväni pyysi minua luettelemaan ihannekumppanin ominaisuuksia ja sen jälkeen arvottamaan ne numeroin yhdestä kymmeneen. Tässä lista:

lämmin (7)
aktiivinen (6)
artikuloiva (9)
oman tiensä kulkija (10)
tiedostava (6)
avoin (5)
liikunnallinen (4)
nauravainen (6)
iloinen (5)
pehmeä (7)
miellyttävä (8)
kaunis (6)
hyvin käyttäytyvä (5)
ihmisrakas (5)
oman tilan ymmärtäjä (7)
kykenevä luovaan ajatteluun (10)
kypsä (6)
anteeksiantavainen (7)
ymmärtäväinen (7)
vähän itsepäinen (9)
“aikuinen” (6).

Nämä heijastelevat tietenkin pitkälti omia ominaisuuksiani. Näin luettuna lista tuntuukin tyhmältä, muistan kyllä tilanteen, jossa sitä kirjoitin, minkä takia osa mainituista asioista on hieman kummallisia. Sanojen arvottaminen jälkikäteen oli hyvä, koska ne tulivat mieleen ihan satunnaisessa järjestyksessä (vaikka varmasti Freudilla olisi siitäkin sanansa sanottavana).

Tämän listan perusteella arvostaisin puhekykyistä, itsenäistä ja itsepäistä luovaa ajattelijaa. Häntäsijoille on sitten jääneet liikunnallisuus ja aktiivisuus, avoimuus, iloisuus, ihmisrakkaus, kypsyys ja aikuisuus. Hmph.

Olen elänyt viime viikot myllerryksessä. En oikeastaan edes tunnista itseäni edellisestä merkinnästä, vaikka siinä onkin ihan oikeita asioita. Silloin en uskaltanut vielä kirjoittaa. Kohtasin ihmisen, ja jos nämä asiat eivät ikinä ole olleet minulle helppoja, eivät tälläkään kerralla. Minä osaan puhua, mutta kaikelle ei ole sanoja. Väärinymmärryksen mahdollisuus on tietenkin pienempi, jos saa sanotuksi edes jotain, mutta jos on sekaisin tunteistaan, on myös sanoissaan sekava. Sitten on tietenkin teot. On aivan sama, mitä lupaa, jos ei toimi sen mukaisesti. Ja saa myös jättää sanomatta, jos kokee jonkin muun ilmaisevan itseä puhetta paremmin.

Nyt arvottaisin asiat todennäköisesti toisin. Se ei kuitenkaan takaa, että kohtaisin sellaisen ihmisen, joka osuisi tuohon skaalaan, tai että edes ymmärtäisin laittaa sen siten, että se olisi minulle ihanteellisin. En millään voi sitä itse tietää. Toinen ihminen on ainutlaatuinen, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Jos tapaisin itseni, en varmaan pitäisi ihmisestä lainkaan.

Enkä tahdo miettiä liikaa. En lyödä asioita liian lukkoon, en määritellä liian aikaisin. Tahdon edelleen olla avoin, vaikka osaisin kaikkein helpoiten nostaa muurit pystyyn ja jättää kaikki ulkopuolelle. Elämä on juurikin niin paljon monimutkaisempaa, ja toisaalta niin kovin yksinkertaista.

Jossain määrin on hyvä olla kaupungissa ja töissä. Tulevat ansiot on suvereenisti jo tuhlattu hankkimalla kotiin kaikkea pientä ja korjaamalla pitkin vuotta esiintyneitä epäkohtia. Olen muutenkin kunnostautunut sisustamisessa, myös ne muutamasta kuukaudesta pariin vuoteen odottaneet projektit on suurilta osin saatettu päätökseen. Hakkasin jopa pari naulaa seiniin: tässä ollaan nyt hetki, pesää saa ja voi rakentaa, eikä kaikkien ratkaisujen tarvitse olla pysyviä, muttei liiallinen välitilakaan ole hyväksi. Toki projektit poikivat uusia ja ostoslista kasvaa, mutta onneksi ne ovat pieniä asioita sekä kohtuullisen helposti ja edullisesti toteutettavissa. Yllättäen tulen toimeen myös ei-mieluisten ratkaisujen kanssa. Paljon tekisin, jos ehtisin ja olisi riittämiin rahaa, mutta nyt mennään näillä. Siinä vaiheessa, kun saan vihdoin systerin potkittua ulos, on sitten keittiön muutoksen vuoro, tällä hetkellä se toimii ruokailutilan ja makuuhuoneen suvereenina yhdistelmänä.

Muutoinkin elämä on varsin mukavaa. Työmatkat taittuvat pyörällä, mikä on pitänyt suurimmat selkäjumit aisoissa. Töissä on hauskaa kautta linjan (lukuunottamatta kovin, kovin pitkiä ja hiljaisia klippejä, jotka on pakko katsoa läpi suuren oivalluksen toivossa), harva se rendaustauko nauramme editissä toistemme edesottamuksia. Iltoihin ja viikonloppuihin on mahtunut sopivasti kesätekemistä, sääkin on suorastaan hellinyt. Tänään on vähän viilempää, ja unettomista öistä huolimatta kaipaan jo hellettä.

Nukkuminen onkin ollut vähän hakusessa, mutta se ei ole haitannut, koska väsymys ei ole liiemmälti kääntynyt kiukuksi ja aamulla aikaisinkin on ollut helppo herätä. Tai oikeammin niin, ettei uni yksinkertaisesti ole enää tullut. Toisen ihmisen melko säännöllinen työaika aiheuttaa sen, etten voi tuosta vain ottaa myöhäisiä aamuja, vaikka siihen liukuvan työajan puitteissa mahdollisuus olisikin: en vain osaa olla kuulematta toisen tekemää kolinaa. Nyt on menty näin, mutta eiköhän rytmi automaattisesti myöhene, kunhan aamutkin (ei, ei, ei, en tahdo ajatella syksyä!) hämärtyvät. Jos ei, niin kunhan unen määrä riittää, en pistä pahakseni puoli seitsemän aamuja. Kaikki ennen sitä on vähän liian aikaisin.

Kello on nyt kahdeksan ja olen iltauninen sisustusurakan ja maanantain jäljiltä. Uninen ja levoton.

Enimmän osan ajasta kaupunki on kaunis, ihmiset ihania ja elämä sujuvaa. Niin paljon on niin hyvin, ja ystävän hienon puheen muistuttamana, niin paljosta on syytä olla kiitollinen.

Olen aloittanut työt monikansallisen viihdeyrityksen leivissä. Tehtävänimikkeeni on hienompi kuin työn varsinainen sisältö antaisi odottaa, on sentään oman alan työtä, ei ihan kirjoittamista mutta lähelle. Palkka voisi olla parempi (kai aina), mutta työnteko kannattaa myös taloudellisesti. Tiimi on mukava, ja päivät yllätyksellisiä.

Eilen kävin laulamassa erään ison kykyjenetsintäkilpailun tuomareiden koekuvauksessa. Tuomio: “Jatkoon” ja kaksi peukaloa ylös. Sen totuudellisuudesta en ole varma, mutta olipa jännä kuulla omaa ääntään pitkästä aikaa. En ole laulanut yksin kunnolla aivan liian pitkään aikaan.

Työt jatkuvat pitkälle syksyyn ja mahdollistavat sen, että pääsen kiinni harrastusryhmiin. Työaika on liukuva, mutta toimistopainotteinen, eikä kesällä tee pahaa herätä aikaisin. Olen siis jälleen arjessa kiinni, se on hyvä. Työmatkapyöräily pitänee kunnossa kuluvan kuukauden, mutta muitakin hikoilumuotoja lienee syytä keksiä, koska koneen ääressä tulee istuttua.

Hieman harmittaa, että kirjoittamiskuukausi mökillä jäi väliin. Olisi ollut hienoa herätä aamuisin, virittää kuistitoimisto, kirjoittaa lounaaseen asti ja sen jälkeen tehdä mitä huvittaa. Olisin todennäköisesti jatkanut painimista aiempien ongelmien kanssa, joten yritän olla maalailematta liiallista idylliä mielessäni.

Välillä törmäämme systerin kanssa toisiimme, eihän tämän ollut tarkoitus mennä näin, me kaksi tässä pienessä kaksiossa. Onneksi on kesä, joka tekee kaupungista kerrassaan sopivan olohuoneen. Nyt siellä on myös varaa oleskella. Kotona huonekalut ovat vaihtaneet hieman paikkoja, mutta paljon on kesken. Ruokapöytä ja kaksi pinnatuolia ovat saaneet turkoosin värin pintaansa kertaalleen, mutta odottavat yhä mökillä, koska ilmankosteus ja lämpötila huitelivat maalaamiselle sopimattomissa lukemissa. Vähän väsytti myös tekijää, nikkaroijaa ja multasormea. Uusi pesupiste on asennettu ja marjapensaat kaivettu maahan hiekan ja lannoitteen kera. Asiat etenevät, ja vaikkei muutos ole aina kaikkien mieleen (tässä kohtaa kohotan kulmakarvoja äidin suuntaan), minä pidän siitä.

Kävimme järvellä soutelemassa, vene ui jälleen suorassa. Rannassa oli peura juomassa. Mietin, miten maisema muuttuisi, jos tulisi oikorata ja hetken harkitsin jo maanomistajien selvittämistä, että jonain päivänä ostaisin pois lahdenpohjukan suojaan uusilta mökeiltä, meille luonnontilaiseksi, tai ihan pienen saunan paikaksi. Telttapaikkakin löytyi, mutta en tiedä onko tarpeeksi rohkeita yöpyjiä.

“Kaupunki nöyränä sylissä.” Niin paljon ehtii kun vaan tekee.

Täytyy tunnustaa, että edellisen kirjoituksen toiseksiviimeisestä kappaleesta poiketen olen hetkittäin kauhuissani. Toki tulee uusia ihmisiä, ja jokainen on erilainen, mutta jokainen on myös ainutkertainen. Kukaan ei ole ollut samanlainen, osa on herättänyt samankaltaisia tunteita, mutta jokainen omalla tavallaan. Tähän asti heitä on riittänyt, mutta mistä sen sitten tietää, että tämä on nyt juuri se? Kun ei se ollut se, josta niin viimeksi ajatteli (vaikka ihan vähän voisi olla vieläkin)? Vai onko siinä sitten lopulta enemmän kyse kahden ihmisen yhteisestä tahdosta, että voi löytää jonkun, jonka kanssa jaksaa jatkaa pintaa syvemmälle, tutkia yhteisen soinnin syvyyttä ja päättää, että tässä soinnussa tahdon pysyä, tässä sävelessä soida, tämän sävelmän antaa jatkua läpi koko elämän?

Mistä tietää, että sellaisia ihmisiä tulee tästä eteenpäinkin? Että uskallan antaa olla, tai elämän viedä, ajan näyttää mihin suuntaan mikäkin kääntyy, enkä päätä pahkaa sännätä uusiin kokemuksiin, kun kaikki on kuitenkin minussa, minun tunteitani, minun silmilläni nähty, eikä minulla ole aavistustakaan toisten ajatuksista.

Niin että jos sitä nyt vain rauhoittuisi. Muistelisi lämmöllä heitä, joissa katse on saanut vaeltaa ja ajatus hetkittäin osua hienosti yhteen. Olla liiemmälti haaveilematta, kirjoittamatta elämäänsä uusiksi juuri tuon tai tämän ehdoilla ja vain elää eteenpäin. Mutta entä jos?

Olen reilun kuukauden aikana kohdannut paljon uusia ihmisiä. Useimpia useita kertoja tai pitkään kerrallaan. Askarruttava seikka on se, miten toisista tulee hetkessä läheisempiä kuin toisista.

Joskus on aiheuttanut pahaa verta se, miten olen todennut toisten jäävän osaksi sitä massaa, joka liikkuu ympärillä ja saattaa välillä törmätä minuunkin, mutta joka elämän viedessä jää unohduksiin vailla sen suurempaa merkitystä kuin olla osa jotain vaihetta tai tapahtumaa elämässäni. Sitten ovat ne, jotka pääsevät lähelle.

Otsikko ei varsinaisesti ole kuvaavin mahdollinen sana, mutta jotenkin tuntuu, että minä olen ydin, kiinteä. Minun ympärilläni on hyytelöä ja sen ulkopinnalla kalvo. Suurin osa jää kalvon ulkopuolelle. Olemme kuin sammakonkutua, samanlaisina pallukoina toistemme vieressä, toisissa kiinni, mutta kyvyttöminä kommunikoimaan. Uusien ihmisten kohdalla huomaa helpoiten sen, ketkä pääsevät hyytelöalueelle. Tulee sellainen olo, että kalvo sulaa hetkeksi ja päästää sisäpuolelle toisen ihmisen hyytelöä. Siinä sitten löllymme yhdessä. Vanhojen tuttujen kanssa kalvon läpäiseminen on kivutonta, vaivatonta, helposti toistettavaa. Läheisten ihmisten uskallan antaa ympäröidä vaikka koko ytimeni. Sitten on ne, jotka tulevat lähelle repien ja kipua aiheuttaen. Sellaisia ei ole onneksi viime aikoina ollut. Yhtä vaikeaa voi kuitenkin olla myös se, että päästää toisen pois, ikään kuin pakottaa toisen pois oman hyytelönsä alueelta ja sulkee rajansa. (Tässä kohtaa mielikuva vastaa jotakuinkin solujen jakautumista.) Surullista se on erityisesti silloin, kun hyytelöt sulautuvat toisiinsa lähes täydellisesti ja oikeastaan tahtoisi vain enemmän ja enemmän. Jotta mielikuva ei äityisi liian ällöttäväksi, käytän tätä vertausta myös muista kuin romanttisista ihmissuhteista.

Hyllyvät hyytelöt sikseen. Ihmettelen silti, miten se oikein tapahtuu. Kenestä tulee läheinen ja kenen kanssa kolahtaa. Miten joistain tietää jo ensikohtaamisella, melkeinpä epämiellyttävällä tavalla, että tällä ihmisellä on minulle merkitystä. Miten poimii toisten joukosta äänet, askeleet, eleet. Miten toiset hiipivät hiljalleen niin suureksi osaksi elämää, että on vaikea muistaa aikaa sitä ennen ja vielä vaikeampi kuvitella aikaa ilman. Tässä kohtaa olen rakkaistani kiitollinen.

Ja miten iän karttuessa ei ole enää yhtä typerä. Tai on, mutta toisinaan jo surullinenkin ennen aikojaan, kun kuvittelee tietävänsä lopputuleman ja toimii silti tietyin tavoin.

Olen rohkempi olemaan itseni. Se on vapauttavaa. Osaan olla hölmö, huumorintajuinen, ilkeä, ajattelematon, lämmin, vastuuntuntoinen, suorasanainen, hellä, ärsyttävä. Osaan ohittaa ne, jotka tuntuvat löytävän minusta enemmän huonoa ja tarttua niihin, joiden kanssa naksahtaa hetkeksi kohdalleen. Yhteisymmärrys, yhteinen ajatus ja parhaimmillaan räiskyvä nauru päälle. Täytyy tunnustaa, että joitain tyyppejä osaan vältellä vähän paremmin kuin aiemmin, myös niitä, joiden kanssa voisi olla kivaa, mutta lopulta ihan vaan kamalaa. Sellaisia, joille minulla olisi tarvetta esittää.

Jokainen kohtaamistani ihmisistä on ainutlaatuinen, myös niistä, jotka syystä tai toisesta jäävät etäisemmiksi. Minä pidän rajani varsin tarkasti, ja siksikin kai ihmettelen heitä, joilla on taito luistella suoraan lähelle. Ehkä kokemus auttaa siinäkin, ettei irtipäästäminen ole niin vaikeaa, koska tietää, että heidän kaltaisiaan on muitakin. Jokainen mahdollisuus on erilainen, muttei missään tapauksessa ainoa.

Ihmisten merkitys toisilleen on hirvittävän suuri. Olen silti onnellinen tästä omasta tilasta ja mahdollisuudesta nukahtaa yksin kuuntelematta kuorsauksia tai vetoketjujen kihinää. Jos saa unta, niin silloinhan se ei ole niin merkittävää, eihän?